Mähän en ole koskaan ollut katsomassa edes pk-kokeita...joten varsinaisena keltanokkana lähettiin mestiksiin..
PK-mestikset menivät meiltä penkin alle. Jos kuuntelisi kaikkea sitä mistä kirjoitin, ei uskaltaisi enää koskaan osallistua, millään koiralla, mihinkään. Koska toisten maailma kaatuu siihen että meni perseelleen. Niin kauan kun oma maailma ei kaadu siihen, niin kaikki hyvin. Jos menen joskus siihen pisteeseen harrastuksen kanssa jota rakastan, niin ystävät hyvät, tulkaa huomauttamaan. Silloin häviää se pohjimmainen tarkoitus mitä itse haen - että oppisi ja olisi kivaa koiran kanssa yhdessä.
Olen tyytyväinen siihen, että uskalsin mennä. Olen hirmuinen kisajännittäjä ja silti selviydyin. Enkä saanut epilepsiakohtausta. Iita selvisi maastosta hyvin vaikka minä mokasin. Nuorihan se on, vasta 2,5 -vuotias. Oliko se valmis? Ei varmastikaan, mutta mentiin silti. Opittiin ihan hirmuisesti toisiltamme!
Tottiksesta ei jäänyt paljoakaan mainittavaa ja paljon mun virheitä. Iitalla oli vire kadoksissa ja kapulakin oli jonkun vieraan kuolaama. Iitamaista potkua ja intoa ei tottiskentällä nähty ja peiliinhän siinä voi katsoa.
Jäljellä kävi kyllä niin emämunaus että terve...Iita lähti hyvin janalla etenemään, yhtäkkiä teki silmukan takaisinpäin ja mä hätäännyin ja aloin uudelleen käskyttämään etenemään. Kun olisin vaan ollut hiljaa. Hetki meni ja tuomarin sanoja lainatakseni "koira nosti kuin suoraan oppikirjasta jäljen" eli ei takajälkeä, jes! Eka keppi nousi hyvin ja koira työskenteli varmasti. Sitten mä mokasin...ajattelin että kulma ei voi olla vielä ja käsken Iitan pois. Iita yrittää uudelleen puskea kulmaan ja oikealle, pakotan sen ajamaaan kulmasta yli...seikkaillaan ja huomaan ettei Iita ole jäljellä. Palautin lopulta yhden kepin ja huomaan että puhelin on hävinnyt. Jäljentekijän ja Iitan kanssa lähetään etsimään puhelinta joka tietenkin äänettömällä. Iita ajaa alkujäljen uudelleen, nostaa kulman niinkuin oli alunperin yrittänyt ja ilmaisee kepin...ja toisenkin ja kolmannen ja ja ja...löytää lopulta myös mun puhelimen! Voi Iita rakas...harmitus oli suuri omaan toimintaan, mutta Iita oli sitkeä. Ainakin sain kunnon opetuksen.
Esineruudussa nousi ysi esine kuten pitikin ja sielläkin minä mokailin. Lähetin ja Iita lähtee aina taakse, nyt jäi eteen ja olisi pitänyt arvata että jää siksi että siellä on esine. Huidoin ja ohjailin sitä miten sattuu johon Iita lopulta totesi että pidä tunkkisi ja kävi hakemassa esineen. Pudotti matkalla, mutta nosti uudelleen ja palautti korrektisti.
Hyvä Iita, huono minä. Elämä opettaa, nyt me tiedetään mitä siellä kokeessa tapahtuu. Ja mennään varmsti uudelleenkin kun nyt tiedetään miten treenata ja mitä treenata.
Mestiksissä toiset onnistui maastossa, toiset tottiksessa, aika harvat molemmissa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja koskaan ei voi mitään sanoa varmaksi. Joskus osuu huonoja päiviä ohjaajalle tai koiralle. Iloitsen kaikkien puolesta jotka olivat tyytyväisiä edes johonkin osa-alueeseen, se tuo treeni-intoa taas eteenpäin :) .
Varsinainen tulikoe, huh!
Tänään Iitalla ja mulla agivalmennus, sunnuntaina lähdetään vaeltamaan Lopelle. Vaeltamaan mukaan lähtee myös kirppu-Nemo :) . Rakkaat hiiput olivat mukana mestiksissäkin..Nismo reagoi laukauksiin, mutta Nemo oli häntä tötteröllä normiin tapaansa.
Loppuun vielä hyvänmielen kuva jos toinenkin. Kiitos Ate kuvista:
Nismo ja Nemo muuten lähettää terkkuja että ihan parasta on saada pulttikilarit lenkillä rapisevissä lehdissä - ihmiset, ottakaamme opiksi näistä pienistä - pienet asiat on niitä suuria asioita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti