Sovitut kuvat olivat eilen ja lopputulos sitä mitä olimme pitkään yhdessä Aten kanssa pelänneet. Nivelrikko oli edennyt vuoden takaisista kuvista paljonkin ja molemmissa lonkissa oli luupiikkejä. Kysyimme suoraan eläinlääkäriltä mitä voimme tehdä. Vaihtoehtoja oli kolme; 1. Reisilihasten katkaisu - tämä olisi EHKÄ 8 vkon toipumisen jälkeen tuonut vähän lisäaikaa. 2. Lääkitys - Wilma oli lääkityksellä niin kauan kuin elimistö kesti ja se oli pakko katkaista. 3. Lopetus.
Wilma retkotti pöydällä ja kuorsasi. Ate jätti sille hyvästit ja minä kumarruin sen eteen. Musta nenä liikehti ihan kuin se olisi minut tuntenut sieltä unen läpi. Ainakin haluaisin ajatella niin. Asettelin sen korvakarvoja nätisti ihan kuin se olisi ollut tärkeää ja suukotin tuota mustaa nenua. Kiitin kaikista yhteisistä vuosista ja kerroin että jos on tuonpuoleista niin nyt saat juosta siellä ilman kivun häivääkään. Nyt olet vapaa.
Saimme sentään viettää sinun syntymäpäiviäsi päivää ennen. Annoit meille ihan käsittämättömän paljon ja opetit sitäkin enemmän.
Kaikkesi annoit vaikka olit niin kipeä. Et koskaan ollut vihainen tai epäluotettava vaikka sinuun sattui. Etkä koskaan ollut huonolla tuulella. Niinäkin päivinä kun ontuminen oli pitkäaikaista heilutit vaan häntää ja olisit halunnut osallistua kaikkeen mitä tehtiin.
Laumamme on nyt erilainen, koti on erilainen..miten sitä odottaakin sitä tiettyä askelta kuuluvaksi nurkan takaa tai mustaa päätä tunkemassa kainaloon.
Hyvää matkaa rakas ystävä ja kiitos kaikesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti