Tuntuu pahalta kirjoittaa tänne jostain muusta Wilman poismenon jälkeen. Ihan kun sellaiseen ei oikein olisi lupaa tai se ei olisi sopivaa.
..vielä pahemmalta tuntui niinkin arkinen asia meidän perheessä kuin luutilaus. On pitänyt jo monta päivää tilata, mutta tilaus on jäänyt alkumetreille, yksi syöjä puuttuu. Mulla on ollut tapana tilata hoffeille luita aina 21 kpl kutakin laatua (3x7). Nyt se määrä olisi typerä kun hoffeja on kaksi ja chihut syövät eri luita.
Tässä Wilmasta arkinen kuva. Sillä oli tapana tulla ihmisen päälle retkottamaan. Iitakin saattaa tehdä niin joskus, Hiski ei koskaan. Wilmalla se oli tapa.
Aten kanssa on paljon käyty läpi koko Wilman elämää ja sitä päivää kun se elämä päättyi. Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että aika oli oikea. Wilma pääsi vielä omin jaloin lääkärille. Kuvista päätellen se ei ollut mikään itsestäänselvyys. Ystävät ovat olleet tukena ja paljon on jo ehditty Wilmaa muistella.
Muiden kanssa on tehty paljon asioita kuten ennenkin. On käyty liitelemässä, vetolenkeillä, normilenkeillä metsässä ja pellolla sekä kylillä. Tehty temppuja, tokoa ja ilmottu kokeisiin. En halua laittaa niistä nyt tähän. Olkoon tämä tällainen välikirjoitus, lyhyt purkaus siitä miten oudolta tuntuisikaan kirjoittaa heti perään jostain muusta.
Ate rakas, sekä ystävät rakkaat, miten kiitollinen olenkaan että on saanut jakaa teidän kanssa tuntemuksia.
Eteenpäin..ehkä aloitan taas siitä luutilauksesta.
Niin se vaan ihmisen aivo toimii oudosti.
VastaaPoistaEi sitä maton allekkaan saa lakaistua omi ajatuksiaan ja ikävää vaikka sullakin sitä touhua riittää. Se ikävä hiipii aikansa ja muuttuu kultaisiksi muistoiksi.
Sitä ennen ärsyttää ja kiukuttaa ja itkettää ihan höhlältä tuntuvat asiat,
Ne asiat on tärkeitä elämässä ja niitä ei huomaa ennen kuin ne puuttuvat.
Kerran olen itkenyt keittössä kesken pullan leipomisen, että mihin minä tämän lopun kananmunan lalitan :( ei ollutkaan Titteä enää "siivoamassa"
Sä vaan osaat aina sanoa sen asian oikein, kiitos <3
Poista