Pentukuumetta...

Nyt mä jo tiedostan pohdinnan jälkeen sen, että haluan, tarvitse ja himoitsen kisakoiraa agilityyn ja tokoon. Into omaan hoffiin on enemmän kuin suuri. Asiassa (kuten aina koiran hankinnassa tai muissa päätöksissä) on kuitenkin niin monta kohtaa ja puolta, että pääsenkö koskaan siihen hetkeen että oikeasti painan kasvoni sen OMAN hovawart pennun turkkiin ja kerron sille että meistä tulee tiimi? Ei pidä hötkyillä, se on selvä..asiassa on vaan niitä irtopaloja kovasti.

1. Tila. Auto täytyy vaihtaa. Minukki ei ole mikään koira-auto ja järkevin hankinta on sellainen johon menee "heittämällä" tuplahäkki jossa koirilla on oikeasti tilaa olla, maata ja matkustaa. Noh, se asia on mennyt eteenpäin ja autoa on kateltu ja autokauppiaan kanssa käyn kiivasta meilikeskustelua vaihtoehdoista. Rahallisesti en halua kalliimpaa ja koska Mini on Mini, sen arvo on suhteellisen korkea ja hitaasti laskenut ostopäivästä. Jotain järkeä siis senkin auton ostossa.

2. Emä & Isä + muu suku. Oon katsonut kahta pentuetta/pentuesuunnitelmaa jotka mua kiinnostaa. Olen katsonut näiden kahden lisäksi n. kymmentä muuta ja penkonut sukua 6-7 sukupolvea ylöspäin, tutkinut sisaruksia, selvittänyt tuloksia, tsekannut terveystuloksia, laitellut meiliä ja kysellyt luonteista jne..tehnyt palapeliä. Miettinyt onko tärkeää jos neljännen sukupolven takaa löytyy yksi lonkkavikainen pentu?! Kaikissa suvuissahan niitä on. On sairauksia ja lonkkavikoja, huonoja silmiä, allergioita jne ja silti joukossa on ihan "huippukoiria".Mihin mä vedän rajan siinä mikä on tärkeää ja mikä ei? Haluan tietenkin ostaa terveen koiran. Eikä sitä silti voi tietää vaikka kaikki taustalla olisikin suhteessa kohdallaan että sairastuuko pentu. Totesin, että ainoa mikä tähän (Aten avun ja tuen lisäksi) voi auttaa on tieto ja aika. Ymmärränhän mä chihuistakin ja niiden suvuista ja tiedän mistä kannattaa ottaa ja mistä ei..ja sen on tehnyt aika, viimeiset 6 vuotta.

3. Kasvattaja. Sitten kun on selvinnyt kaikesta pyörityksestä sukujen sun muun puolesta täytyy miettiä kasvattajaa jolla yhdistelmä on tai joka suunnittelee vastaavaa. Kuten kaikissa roduissa, myös näissä on ne jotka ovat näyttelyissä eniten esillä, ne jotka ovat pk-harrastajia, ne jotka vain tekevät pentuja, ne jotka haluavat antaa rodulle, ne jotka haluavat kehittää rotua....APUVA! Olen jo tehnyt jonkin linjauksen siihen mitä kasvattajalta haluan, mutta enhän mä (Tupua lukuunottamatta) tiedä että onko ne sellaisia kun toivoisin?! Mistä voisinkaan tietää koska en tunne. Haluan kasvattajalta tukea kaikkeen harrastamiseen ja tekemiseen, oli se sitten näyttely-, pk-, agi-, tai tokopuoli. Haluan tietää, että olen tosissani osa sitä kasvattajan työtä jonka haluan olevan rodulle hyväksi. Haluan myös apua silloin kun en ymmärrä jotain tai jos koira sairastuu. Tahdon olla yhteydessä ja välittää tietoa kehityksestä ja tuloksista niin että tiedän kasvattajan olevan niistä ylpeä sekä kiinnostunut. Miten voin osata valita? Taas se on se aika..kun ei voi olla edes vaan "korvat höröllä" koska koirapiirit on täysin samanlaiset kuin muutkin intohimoiset harrastajat, paskaa jauhetaan enemmän kuin laki sallii.

4. Käytännön asiat. Jotkut sanovat että siinä menee kaksi kuin yksikin tai kyllä siinä kolmekin jos kaksikin. Toki tiedän, että kun koira pentuna tulee, se oppii varomaan Nismoa ja Nemoa sekä tietää ettei niiden kanssa voi leikkiä yhtä rajuja leikkejä kuin Hiskin kanssa. Voin viedä ne lenkille yhtä aikaa koska hiippiksillä on nopeat jalat ja rautainen kunto. On kuitenkin tiedostettava kokoero. Se antaa omanlaista varovaisuutta arkeen ja kun pentu tulee junnuksi, se koohkottaa ja saattaa talloa pikkuiset. Tietysti opettamis- ja tottumiskysymys. Sitten matkustaminen. Harvemminhan me pitkälle lähdetään (öitä pois) ilman koiria. Me nautitaan niistä pitkistä reissuista koirien kanssa. Silti täytyy miettiä että JOS täytyy lähteä johonkin tai Ate sairastuu tai mä sairastun niin toisella on 4 koiraa hoidettavana. Onhan Atella taasen ihanteelliset olosuhteet..pelota ja metsää missä voi mielinmäärin ulkoilla sekä tarha. Kaiken tämän lisäksi on tietysti vielä se, että alku tulee olemaan hieman erilainen..nyt meillä on sisällä rauhallista. Hiski tietää että sisällä ei riehuta ja hiippikset samoin. Pentu nyt tietenkin on innokas ja touhukas ja villitsee muutkin mukaan. Hetkellisesti saattaa olla kaaosta ilmassa. En sano että se ahdistaa, mutta se on erilaista.

5. Uros vai narttu. Kuten jo aiemmin mainitsin, koen olevani uroskoiran omistaja. Minulla on Demin jälkeen jäänyt kammo juoksuihin. Silti mitä enemmän asiaa mietin, totean että tulokkaan on oltava narttu. En ota riskiä että Nismo ei tule toimeen uroksen kanssa koska riski on suurena olemassa. Narttukoiran kanssa riski on hyvin hyvin pieni ja väitän että täysin kiinni totuttamisesta ja koulutuksesta. Tietysti kuten Heidikin blogiini kommentoi (kiitos;) ) että ei se pää ole sekaisin kuin juoksujen aikana ja urokset nyt ovat aina kiinnostuneempia hajuista ja toisista koirista. Sitten ne juoksut...täytyisi olla valmiiksi jokin luotettava ja hyvä hoitopaikka koska kukaan ei kestä kolmea huutavaa uroskoiraa juoksujen aikaan ja ei ensimmäisistä, eikä toisistakaan (mun mielestä) voi kohtua poistaa. Mistä sellainen hoitopaikka? Pari tulee heti mieleen mutta enhän mä voi luottaa siihen että niillä ihmisillä on sama tilanne vaikka kahden vuoden päästä?

6. Koulutus. Onko väärin että on heti jo haave? Hajottaako se haave? Mitä jos haaveilee turhaan ja pennulla todetaan jokin rappeuma, kulumaa tai muuta sellaista vikaa että harrastaminen loppuu siihen, kilpailu-uran (tai lähinnä suunnitelmat) voi heittää roskiin. Taas olisi samassa pisteessä. Kotona olisi ihana koira, niinkuin nytkin kaksin kappalein omia ihania pieniä, mutta ei olisi sitä koiraa jolla oikeasti tehdä kehittyä ja kilpailla? Ei olisi ketään joka tyydyttäisi sitä omaa viettiä. Ate toki hoitaa muut asiat TÄYSIN moitteettomasti, vähän jopa paremminkin mutta ei se siihen viettiin voisi vaikuttaa ;) . Enkä tarkoita, että jos koirasta ei ole mihinkään niin piikki perseeseen ja uutta tilalle, en missään nimessä. Täytyy olla suunnitelma ja uskon tietäväni mitä haluan. Olen kuitenkin niin nuori koiramaailmassa, vaikka olen koko elämäni niiden kanssa ollutkin, että koulutus tulee olemaan myös minun opettamista, ei vain koiran.

Miten voin koskaan tietää tehneeni oikeaa ratkaisua? Onko ihan typerää edes kuvitella tekevänsä omalla valinnallaan juuri se oikea ratkaisu? Koskaan kun ei voi miellyttää kaikkia. Eikä tällaisiin asioihin voi vain heittäytyä. Täytyy miettiä, pohtia, tutkia...ja taas erehtyä ja tutkia lisää tai onnistua ja hymyillä.