Rakastunut, hurahtanut koiriin, ystäviä, kilpailuja, treenejä....

Ankka, oikelta nimeltään Hanna, -85 syntynyt koiraihminen. Mieheni Aten kanssa olemme mukana kaikenlaisessa koiratoiminnassa. Koulutamme, harrastamme, kilpailemme, opettelemme sekä puuhaamme yhdessä ja erikseen mm. tokossa, agilityssa, rallytokossa ja pk-jäljellä. Koirien kanssa liikkuminen on minulle tärkeää ja kulutamme lenkkipolkuja kävellen, juosten, vetopeleillä ja pyöräillen.

Sekalaisessa koiralaumassamme asustaa kaksi pk chihuahuaa Nismo ja Nemo, kolme hoffia ; Hiski, Iita ja Elmo Hiiriä jahtaa kolmen kissan kopla : Jästi+Joda+Joe.

Muistoissamme aina ja ikuisesti musta urpomme Wilma, hoffi joka meni luuston ja rakenteen takia vihreimmille nurmille aivan liian aikaisin.

30.9.2014

Agitreenit ja vaellus

Torstaina meillä oli Iitan kanssa agivalmennus, sellainen yhden kerran ostettu ja ihan uusi halli sekä uusi kouluttaja. Ritva vinkkasi meille tämän ja vielä iso kiitos! Kouluttaja oli oikein kannustava, tarkka ja tekninen. Selkeitä neuvoja epäkohtiin ja sopivaa tylytystä kun sitä tarvittiin, juuri minun makuuni :) . Tehtiin sellaisia ohjauksia Iitan kanssa että wau ja sehän osaa -fiilikset!!!! Mun hieman kadoksissa ollut agilitykipinä sai taas tuulta alleen oikein kunnolla. Täytyy kytätä jos jatkossa tulee mahdollisuus niin piipahtaisi sen kerran kuukaudessa edes. Oma hallikausi alkaa tällä vkolla taasen tutussa jengissä :) .

Meillä Iitan kanssa agissa suurimpana haastena se, että koiran ja minun yhteys katoaa herkästi ja sitten tapahtuu kaikkea muuta kuin sitä mitä pitäisi. Ate on ollut niin oikeassa siitä, että äänenkäyttöä lisää ja ohjaa äläkä vaan huido siellä. Vaadi ja vaadi, mutta kannusta. Kouluttaja puki sen nimitykseksi "aggressiivisen-innostavasti". Kato oikein kuin vääntää niin tämäkin pönttö tajuaa ;). Kouluttaja kehui Iitan kuntoa ja rakennetta sekä minun ohjausta joten mikäs meidän oli siellä ollessa! Lägin halli oli itselle ihan uusi kokemus myös, hyvä pohja oli juosta joskin hiekka sotki vaatteita. Siihen ei syypäänä ollut lainkaan päin hyppivä hoffiakka ;) . Ruualla palkkasin pelkästään kun frisbeestä mennään aika yliöveri tilaan. Jonain päivänä ehkä sekin toimii. Mutkaputki -irrotuksiin tarvitaan tehokuuri. Ja sitten ne kepit...ollaanko vähän rötväilty niiden opettamisen suhteen??

Viime vkon loppupuolella Iita sitten paljasti meille lopullisesti sen mitä oltiin epäiltykin...valeraskaus...kaikki lelut piti piilottaa koska yritti samaa kuin viime juoksujen jälkeen, tehdä niistä pentujaan. Tarkka tyttö, jos kantaisi sen 2 kk niin nythän ne pennut olisivatkin syntyneet. Ei onneksi mene mihinkään totaaliurpotilaan kuin sisällä jos "pennut" näkyvissä. Nyt kun muutama päivä kulunut alkaa palautua. Perusohjehan on pitää koira kiireisenä ja ei kyllä enempää voi kiireisenä Iitaa pitää, muuten menee överin puolelle.

Iitan kanssa yritetään toko-koe paikkaa lokakuulle kun meni se Tervis -toko juoksujen takia sivusuun. Olen vähän muistutellut juttuja sille, mutta ei vielä olla aloitettu tehokuuria. Jokapäiväisiin rutiineihin on lisätty kaikenlaisten tavaroiden kantaminen ja ne suussa istuminen. Ate saa päättää aina tavaran ettei tule alitajuisesti valittua sellaisia itselle mieluisia, helppoja tarttua. Iitahan on luonnostaan sellainen "kaiken-kantaja", mutta ote on löysä. Roudailee tavaroita kyllä pitkiäkin aikoja mutta otteessa korjaamista. Tämä ollut hyvää treeniä ja monenlaisia tavaroita on istuen pidelty :)

Nismoa mä edelleen mietin ilmoitanko kokeeseen vai en...rallyyn ja tokoon...hmm...toisaalta mitä väliä sillä vaikka se onkin jo 9 v kun virtaa riittää touhuamiseen? Eikai sinne mitään yläikärajaa ole ja jos kerran paloa on. Nismo selkeästi nauttii enemmän nykyään aivotyöstä kuin puhtaasta liikunnasta. Pitkät hihnalenkit on sen mielestä ihan tyhmiä ja kivempaa on joko juosta vapaana tai keskittyä ihan muihin juttuihin.

Sunnuntaina oltiin Heidin kanssa jo aikaisin aamusta liikenteessä kun olimme päättäneet osallistua Poronpolku 2014 -tapahtumaan Lopella. Aivan mahtava reissu! Reittejä sai valita erimittaisia ja me valkattiin 24 km -matka.

Vaeltajia osallistui yli 2800 tapahtumaan joten ruuhkaa oli alkumatkasta. Pidemmillä reiteillä oli rauhallisempaa kun päästiin sinne erkanemaan. Ensi vuonna mennään se pisin 30 km koska tämä meni tuosta noin vaan.

Tässä Heidin ottamia kuvia reissusta, kiitos!



Kuten kuvasta näkyy oli matkassa mukana kaksi beussia, yksi hoffi ja yksi chihu. Nemonen meni ison osan matkasta vapaana koska se pysyy niin vieressä eikä todellakaan ole kiinnostunut kenestäkään tai mistään. Helpompi mulle etten tallaa sen hihnan päälle.


Maasto oli vaihtelevaa ja olimme välillä yllättävänkin korkealla. Pitkospuitakin löytyi matkalta:


Tapahtumassa oli hienosti järjestetty taukopaikat, about 5 km välein oli kahvipisteitä mistä sai leipää, pullaa ja makkaraakin. Pysähdyttiin ekalle taukopaikalle kahville, muista otettiin lennossa evästä mukaan ja jatkettiin matkaa. Aika haipakkaa mentiin, keskinopeus n. 5km / tunnissa taukoineen! Maastossa tosi hyvä vauhti :).

Kapulalossissa mua pelotti aivan hulluna kun ei tuo vesi ole mikään lemppari elementti. Koiria ei haitannut tuon taivaallista sellainen matkustusmuoto.


Ei tarvinnut epäillä pysyykö Nemo vauhdissa, ei kertaakaan jäänyt jälkeen, edes vähää.


Koirat saivat matkalla hienosta käytöksestään paljon kehuja ja niistä esitettiin paljon kysymyksiä. Ylpeänä sai tallustaa menemään tässä porukassa, ei mitään rähinää, epävarmuutta, ei haitannut ihmiset eikä koirat vaikka mentiin alkumatka jonossa siten että koirien nenät oli kiinni edessäkävelevien housun lahkeessa. Iitaakin useampi silitti päästä ohi mennen kun paahdettiin menemään eikä se aiheuttanut mitään reaktiota. Taukopaikoilla Iitalla oli hyvin muistissa että pötkötellään jotta voi taas lähteä sata lasissa menemään. Nemokin istui rauhaksiin odottelemassa :) .

Tässä koko jengin kuva kun ollaan maalissa:


...ja vielä loppuun Nemon oma yksittäiskuva:


Olen molempien koirien käytökseen 110 % tyytyväinen, mutta lisäksi tunne suurta ylpeyttä tätä minun pientä minilemmua kohtaan. Nemo tuli laukalla koko matkan, 24 km ilman väsymyksen häivää. Sitä pystyi kaikissa ohituksissakin pitämään vapaana eikä se reagoinut mitenkään mihinkään. Nemo puhutti montaa kanssaliikkujaa ja väitän että mursimme matkalla taas monta harhaluuloa pienistä koirista. Niin monelle vaeltajalle sai hymyn huulille tämä pieni virtapiikki joka tuli isojen mukana ihan kympillä! On se niin pirun kova jätkä :)

Ja hei, viimeisellä etapilla melkein maalissa me syötiin lettuja - oliko pikkasen hyviä!

Ate rakas on urakoinut pihahommissa ihan hirmuisesti...pian alkaa olla aidan paikka raivattu ja päästään toteuttamaan se mistä pitkään puhuttu. Aitaamaan tontista iiiiiiiiso osa hoffien vapaaseen käyttöön. Ihan mahtavaa :) .


25.9.2014

PK -mestikset, meidän molempien tulikoe...ja muuta "kivaa" koiraharrastuksesta

Ollaan touhutta ja tehty vaikka mitä eikä sitä kaikkea aina oikein muistakaan. Arki neljän koiran kanssa menee multa ja Atelta pitkälti mukavassa hulinassa kun joku on aina lähdössä lenkille, tulossa lenkiltä, menossa treeneihin, tulossa treeneistä. Silti on se koiraharrastus vaan se juttu. Kunhan muistaa aina sen että pitää sen paskan ulkopuolella. Musta on tullut jotenkin niin itsekäs etten jaksa tai oikeastaan viitsi olla tekemisissä niiden koiraharrastajien kanssa joiden kanssa ajatusmaailma ei vaan kohtaa. Arvostella saa ja neuvoakin, mutta turhanpäiväinen toisten mollaaminen on vaan niin ikävää välillä. Huipulla harrastavat usein unohtavat sen että ovat joskus itse olleet ekaa kertaa kokeessa, ekaa kertaa agilityesteillä, ekaa kertaa tottelevaisuustreeneissä, ekaa kertaa toisten edessä ja miettineet että mitä tästä tulee. Hymyllä etiäpäin näistä, annetaan ihmisten puhua - mä uskon siihen että karma korjaa ;) .

Mähän en ole koskaan ollut katsomassa edes pk-kokeita...joten varsinaisena keltanokkana lähettiin mestiksiin..

PK-mestikset menivät meiltä penkin alle. Jos kuuntelisi kaikkea sitä mistä kirjoitin, ei uskaltaisi enää koskaan osallistua, millään koiralla, mihinkään. Koska toisten maailma kaatuu siihen että meni perseelleen. Niin kauan kun oma maailma ei kaadu siihen, niin kaikki hyvin. Jos menen joskus siihen pisteeseen harrastuksen kanssa jota rakastan, niin ystävät hyvät, tulkaa huomauttamaan. Silloin häviää se pohjimmainen tarkoitus mitä itse haen - että oppisi ja olisi kivaa koiran kanssa yhdessä.

Olen tyytyväinen siihen, että uskalsin mennä. Olen hirmuinen kisajännittäjä ja silti selviydyin. Enkä saanut epilepsiakohtausta. Iita selvisi maastosta hyvin vaikka minä mokasin. Nuorihan se on, vasta 2,5 -vuotias. Oliko se valmis? Ei varmastikaan, mutta mentiin silti. Opittiin ihan hirmuisesti toisiltamme!

Tottiksesta ei jäänyt paljoakaan mainittavaa ja paljon mun virheitä. Iitalla oli vire kadoksissa ja kapulakin oli jonkun vieraan kuolaama. Iitamaista potkua ja intoa ei tottiskentällä nähty ja peiliinhän siinä voi katsoa.

Jäljellä kävi kyllä niin emämunaus että terve...Iita lähti hyvin janalla etenemään, yhtäkkiä teki silmukan takaisinpäin ja mä hätäännyin ja aloin uudelleen käskyttämään etenemään. Kun olisin vaan ollut hiljaa. Hetki meni ja tuomarin sanoja lainatakseni "koira nosti kuin suoraan oppikirjasta jäljen" eli ei takajälkeä, jes! Eka keppi nousi hyvin ja koira työskenteli varmasti. Sitten mä mokasin...ajattelin että kulma ei voi olla vielä ja käsken Iitan pois. Iita yrittää uudelleen puskea kulmaan ja oikealle, pakotan sen ajamaaan kulmasta yli...seikkaillaan ja huomaan ettei Iita ole jäljellä. Palautin lopulta yhden kepin ja huomaan että puhelin on hävinnyt. Jäljentekijän ja Iitan kanssa lähetään etsimään puhelinta joka tietenkin äänettömällä. Iita ajaa alkujäljen uudelleen, nostaa kulman niinkuin oli alunperin yrittänyt ja ilmaisee kepin...ja toisenkin ja kolmannen ja ja ja...löytää lopulta myös mun puhelimen! Voi Iita rakas...harmitus oli suuri omaan toimintaan, mutta Iita oli sitkeä. Ainakin sain kunnon opetuksen.

Esineruudussa nousi ysi esine kuten pitikin ja sielläkin minä mokailin. Lähetin ja Iita lähtee aina taakse, nyt jäi eteen ja olisi pitänyt arvata että jää siksi että siellä on esine. Huidoin ja ohjailin sitä miten sattuu johon Iita lopulta totesi että pidä tunkkisi ja kävi hakemassa esineen. Pudotti matkalla, mutta nosti uudelleen ja palautti korrektisti.

Hyvä Iita, huono minä. Elämä opettaa, nyt me tiedetään mitä siellä kokeessa tapahtuu. Ja mennään varmsti uudelleenkin kun nyt tiedetään miten treenata ja mitä treenata.

Mestiksissä toiset onnistui maastossa, toiset tottiksessa, aika harvat molemmissa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja koskaan ei voi mitään sanoa varmaksi. Joskus osuu huonoja päiviä ohjaajalle tai koiralle. Iloitsen kaikkien puolesta jotka olivat tyytyväisiä edes johonkin osa-alueeseen, se tuo treeni-intoa taas eteenpäin :) .

Varsinainen tulikoe, huh!


Tänään Iitalla ja mulla agivalmennus, sunnuntaina lähdetään vaeltamaan Lopelle. Vaeltamaan mukaan lähtee myös kirppu-Nemo :) . Rakkaat hiiput olivat mukana mestiksissäkin..Nismo reagoi laukauksiin, mutta Nemo oli häntä tötteröllä normiin tapaansa.

Loppuun vielä hyvänmielen kuva jos toinenkin. Kiitos Ate kuvista:





Nismo ja Nemo muuten lähettää terkkuja että ihan parasta on saada pulttikilarit lenkillä rapisevissä lehdissä - ihmiset, ottakaamme opiksi näistä pienistä - pienet asiat on niitä suuria asioita!

9.9.2014

Uskomattoman kaunis Ruka

Mistä sitä alottaisi?

Noh, matkahan oli hemmetin pitkä. Viime hetken peruutuksena yksi meistä sairastui ja joutui jäämään matkasta, niinpä ajelin yksin Hämeenlinnasta asti. Eikä se haitannut, mulla oli autossa ihan hirmuisesti eväitä :D . Katja tuli Arlan kanssa meille jo edellisenä iltana joten oltiin valmiina aamuvarhain lähtemään matkaan. Hämeenlinnasta Eeva liittyi mukaan.

ABC:t tulivat tutuiksi matkan varrella ja samalla se ettei nykyään ole edes korvaavaa vaihtoehtoa? Lukuisia pieniä kahviloita oli joutunut laittamaan lapun luukulle..Pysähdyttiin useampaankin kertaan koiria jaloittelemaan ja täydentämään eväsvarastoja.
Tiesittekö että Kajaanissa on aivan jäätävän kokoinen Prisma? Ja että Kajaanin jälkeen Kuusamoon asti ei muuten ole yhtään mitään?

Perillä oltiin muistaakseni klo 21.30 ja matkaan oli lähdetty aamulla klo 05:00. Huh!

Heidin kamera oli matkassa mukana (kiitos!) ja tässä nyt tarinan mukana muutamia kuvia matkalta. Ekana tietty meidän kokoonpano (poislukien mä ihan ite) millä lähdettiin matkaan aina aamulla aikaisin kohti uusia maastoja.


Mökki oli muuten ihan viimeisen päälle hieno! Täydet mukavuudet, kaikilla omat huoneet, isot yhteiset tilat, sauna, suihku....kaikki mahollinen :)

Ekana vaelluspäivänä sunnuntaina ajateltiin tehdä joku kevyt retki ihan mökistä lähtien. Nooooh, kevyestä retkestä tulikin sitten reilusti yli 20 km mittainen, kahessa osassa tosin :D

Yhteisposeeraus ekalta vaelluspäivältä

Reitit on tuolla hyvin viitoitettuja (joka ei tarkoita sitä että mä en eksyisi!) ja maasto niin erilaista ja vaihtelevaa. Porojen tuttavallisuus tuli hyvinkin esille heti ekana päivänä kun ne yrittivät väkisin tunkea meidän evästauon keskelle vaikka koirat nosti metelin?!

Iita jolla saalisviettiä on ripaus liikaa kävi hiemasen kuumana juoksevasta porosta, mutta onneksi sillä on vahvahko tottis. Sillä saa hallintaan, millään muulla on ihan turha edes yrittää.

Tässä pieni poronen mökin pihalta.

Poroja oli mökkien pihoilla autokatoksissa, Rukan kylässä siellä täällä, alikulkutunneleissa...kaikkialla! Paitsi umpimetsässä, siellä niitä ei ollut ainuttakaan :D .

Oli kiva saapua iltasella mökille, tehdä kimpassa ruokaa ja sitten löhötä karkkipussukan kanssa ja kerätä voimia seuraavaan päivään. Sekä tietty soittaa kotiin! Bea oli myös kiltti ja laittoi joka pvä kuvan kera viestiä miten Nismolla ja Nemolla menee :)

Maanantaina lähdettiin pienelle Karhunkierrokselle. Tiedossa oli että maisemat ovat huikeat, maasto vaihtelevaa, on riippusiltaa ja rappusta...Arla ja Iita liikkuivat riippusilloilla ja muilla alustoilla ilman mitään ongelmaa, todella pätevästi!

Tässä muutamia kuvia sieltä, kyllä oli kaunista!


Iita katselee maisemia

Pudotukset oli välillä melkoisia

Kosken ääni oli melkoinen, mutta oli näkykin vaikuttava.

Meillä oli aina vaeltamassa eväät mukana. Leipää, pähkinöitä, proteiinia patukan ja nesteen muodossa, hurjasti juotavaa..se taisi olla ika peruskaava :) . Ja kahvia! Koirat pystyivät juomaan hyvin luonnosta joten muistaakseni kolmannen päivän jälkeen ei enää kannettu vettä mukana repussa. Reppu oli muuten huippuhyvä! Ate osti sen mulle ennen matkaa, kunnon remmeillä, vartalovöillä jne. Ei yhtään ottanut hartioihin.

Taukopaikoilla Iita oli ihan unelma. Pötkähti samantien lepäämään ja oli taas heti valmis kun huomasi että on lähdön aika. Iita puksutti vetovaljaissa koko reissun - nonstopeissa ja husky-valjaissa vuorotellen.

Pienellä karhunkierroksella oli muitakin liikkujoita paljon, huomattavasti enemmän kuin muilla reiteillä. Matkaa reitin alkuun mökiltä oli autolla n. 20 minuutin verran.

Tiistaina ajateltiin taasen jotain kevyempää, helppokulkuisempaa reittiä..noh, tehtiin hemmetin pitkä ja koko reissun vaikeakulkuisin matka :D . Kattokaas kun mä pääsen suunnistamaan niin väärinhän se menee ;) . Noh, vaan 4 km väärin!

Rappusia oli aivan uskomaton määrä tiistaina. Ja kivimäkeä, kalliota, metsäpolkua....Mutta valloitettiinpas Valtavaaran tunturi!

Aloitettiin Rukan keskuksesta, mistä Karhunkierrokselle lähtijät lähtevät myös tai vastaavasti päättävät kierroksen näihin rappusiin.

Nämä oli vielä pienet, pisimmät taisi olla yli 300 rappusta kerralla?

Kohti tunturia, tuonne nyppylän päälle me kiivettiin. Arvatkaa miten hieno tunne oli katsoa sitä paluumatkalla ja ajatella että tuolla me oltiin?

Tällaista sieltä näkyi kun katseli alas. Eikä sitä pysty edes kameraan tallentamaan sellaisena miltä se tuntui.


Valtavaaran huipulta kävi sitten se mun suunnistusmoka ja muodostui reissun legendaarinen lausahdus "ja tohon suuntaan" - mistä mua muistutetaan varmasti ikuisesti ;)


Katja epäili jo heti että mennään väärään suuntaan ja Eeva hetken päästä. Sitkeästi me mentiin vaan kunnes lopulta toiset kulkijat kertoivat meidän olevan väärällä reitillä kun kysyttiin.


Se eksymispätkä olikin sitten melkoinen. Siellä liikuttiin välillä kontaten kun maasto oli niin vaikeaa. Kauheaa kivikkoa ja kiipeämistä. Kalliolla meinasi käydä huonostikin kun horjahdin siellä ja menin paniikkiin. Katja herätti mut paniikista ja Iitan "eteen" käsky pelasti mut putoamiselta. Sanoinkin sen jälkeen että mulle on aivan sama tekeekö se täydellistä eteenmenoa kokeessa - se pelasti mut tippumiselta ja toimi näin ollen moitteetta ihan oikeassa käytössä. Iitan juostessa kalliota ylöspäin vetokamoissa, se nyppäsi mutkin mukaansa.

Kun oltiin käännytty takaisin ja selviydytty samasta maastosta toisinpäin niin saavuimme seuraavaksi kotapaikalle ja päätimme yhteistuumin pitää pitkän kaffetauon :D

Keskiviikkona käytiin katsomassa toisia koskia, punakalliota, tepasteltiin pitkiä pätkiä pitkospuita...lisättiin retkeen pala Karhunkierrosta Ansamökille saakka. Kilometrejä tuli reilusti mutta maasto oli helppoa. Mikäs siinä on tallustella vetoavulla suhteellisen tasaisella pinnalla, selkeällä polulla?


Matkalla oli iso poroaitaus missä tehdään erottelu. Se oli niin kauan mielenkiintoinen tarina kunnes alettiin puhumaan niistä mitkä erotellaan tapettavaksi..joojoo, syystähän ne vaan mutta mä oon sen verran pehmo että meinasi pala nousta kurkkuun. Mielenkiintoisesta tulikin karmivaa siellä keskellä korpea.

Torstaina käytiin vielä vaeltamassa Riisitunturilla. Automatka sinne oli jo vähän seikkailu, saati ennakkoon luetut jutut rinnesoista yms. Eikä muuten ole hauskaa lukea keskellä metsää jostain ukosta joka on jäänyt Riisitunturille kummittelemaan??

Pitkospuuta oli pitkospuun perään, paitsi rinnesuossa. Se taitettiin ihan jalan alamäkeen.


Riisitunturille oli tehty ihan uusia reittejä, me valkattiin sellainen reilu 13 km pitkä. Matkalla Eeva sai lisänimen ja Katja selvisi hengissä pahimmasta yhdistelmästä: suo missä kasvaa hopeapajua. Kaikki me jotain inhotaan ;)

Ihme kyllä väsymys ei painanut lihaksissa ei ihmisillä eikä koirilla viimeisenäkään päivänä vaan keveästi nousi jalka. Flunssa yritti mua kaataa, mutta mähän en niin vaan luovuta!

Viisi vaelluspäivää, 90 kilometriä. Aika WAU fiilis.

Tässä mun uskollinen veturi joka meni tasaisella vedolla, alustalla kuin alustalla, kulki vierellä käskystä,liikutti yhtä jalkaa kerrallaan jos oli tarvis, suhtautui pelottomasti kaikkeen. Teki täysillä kun mentiin ja mökissä nukkui rauhaksiin. Rakas Iita - KIITOS!


Viimeisenä iltana käveltiin vielä kylille, terassille siiderille - ihan periaatteesta. Hauskaa oli hytistä siellä koirat jaloissa :D .

Perjantaina olikin kotimatkan aika ja Katja taittoikin koko matkan mun kyydissä. Vaikka oli seuraa niin matka oli piiiiiiiiitkä. Tultiin vaan parilla stopilla ja ajoaikakin oli pari tuntia lyhyempi toki.

Koti-ikävä oli koko ajan huikeasta reissusta huolimatta. Kotiintulo oli kuin suoraan elokuvasta. Ensinnäkin Ate rakas oli yllättänyt minut ja hakenut pienet miehet hoidosta ja ne juoksivat vastaan hurjasti kurnuttaen ja hännät heiluen. Voi miten tuli kyyneleet silmiin! Sitten se itku purskahti ihan kokonaan kun Ate tuli näkyviin. Se oli sellainen "hyppää kaulaan-halaa-itke-pussaa" kohtaus. Miten ihanaa olikin tulla kotiin. Atella oli ollut myös ikävä :)


Hiskilläkin oli ollut ikävä ja kissoilla - on ne eläimet hassuja :) . Ja Ate rakas oli siivonnutkin! Voi niitä mun miehiä, on ne vaan <3 .

Ruka oli mahtava kokemus. Ensi vuonna uudestaan. Kiitos Katja, Eeva, Arla ja Iita aivan upeasta reissusta! Miten paljon tulikaan naurettua ja koettua :)