Rakastunut, hurahtanut koiriin, ystäviä, kilpailuja, treenejä....

Ankka, oikelta nimeltään Hanna, -85 syntynyt koiraihminen. Mieheni Aten kanssa olemme mukana kaikenlaisessa koiratoiminnassa. Koulutamme, harrastamme, kilpailemme, opettelemme sekä puuhaamme yhdessä ja erikseen mm. tokossa, agilityssa, rallytokossa ja pk-jäljellä. Koirien kanssa liikkuminen on minulle tärkeää ja kulutamme lenkkipolkuja kävellen, juosten, vetopeleillä ja pyöräillen.

Sekalaisessa koiralaumassamme asustaa kaksi pk chihuahuaa Nismo ja Nemo, kolme hoffia ; Hiski, Iita ja Elmo Hiiriä jahtaa kolmen kissan kopla : Jästi+Joda+Joe.

Muistoissamme aina ja ikuisesti musta urpomme Wilma, hoffi joka meni luuston ja rakenteen takia vihreimmille nurmille aivan liian aikaisin.

19.2.2014

Miten eteenpäin?

Arjesta puuttuu se musta..se on tuonut taloomme tietyllä tavalla balanssin koska sairas koira laumassa on aina erilainen kun muut neljä ovat terveitä. Ei se kuitenkaan tee siitä ikävästä yhtään sen pienempää. Ja ikävähän meillä on mustaa, se on selvä.

Tuntuu pahalta kirjoittaa tänne jostain muusta Wilman poismenon jälkeen. Ihan kun sellaiseen ei oikein olisi lupaa tai se ei olisi sopivaa.

..vielä pahemmalta tuntui niinkin arkinen asia meidän perheessä kuin luutilaus. On pitänyt jo monta päivää tilata, mutta tilaus on jäänyt alkumetreille, yksi syöjä puuttuu. Mulla on ollut tapana tilata hoffeille luita aina 21 kpl kutakin laatua (3x7). Nyt se määrä olisi typerä kun hoffeja on kaksi ja chihut syövät eri luita.

Tässä Wilmasta arkinen kuva. Sillä oli tapana tulla ihmisen päälle retkottamaan. Iitakin saattaa tehdä niin joskus, Hiski ei koskaan. Wilmalla se oli tapa.


Aten kanssa on paljon käyty läpi koko Wilman elämää ja sitä päivää kun se elämä päättyi. Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että aika oli oikea. Wilma pääsi vielä omin jaloin lääkärille. Kuvista päätellen se ei ollut mikään itsestäänselvyys. Ystävät ovat olleet tukena ja paljon on jo ehditty Wilmaa muistella.


Muiden kanssa on tehty paljon asioita kuten ennenkin. On käyty liitelemässä, vetolenkeillä, normilenkeillä metsässä ja pellolla sekä kylillä. Tehty temppuja, tokoa ja ilmottu kokeisiin. En halua laittaa niistä nyt tähän. Olkoon tämä tällainen välikirjoitus, lyhyt purkaus siitä miten oudolta tuntuisikaan kirjoittaa heti perään jostain muusta.

Ate rakas, sekä ystävät rakkaat, miten kiitollinen olenkaan että on saanut jakaa teidän kanssa tuntemuksia.

Eteenpäin..ehkä aloitan taas siitä luutilauksesta.

2 kommenttia:

  1. Niin se vaan ihmisen aivo toimii oudosti.
    Ei sitä maton allekkaan saa lakaistua omi ajatuksiaan ja ikävää vaikka sullakin sitä touhua riittää. Se ikävä hiipii aikansa ja muuttuu kultaisiksi muistoiksi.
    Sitä ennen ärsyttää ja kiukuttaa ja itkettää ihan höhlältä tuntuvat asiat,
    Ne asiat on tärkeitä elämässä ja niitä ei huomaa ennen kuin ne puuttuvat.

    Kerran olen itkenyt keittössä kesken pullan leipomisen, että mihin minä tämän lopun kananmunan lalitan :( ei ollutkaan Titteä enää "siivoamassa"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä vaan osaat aina sanoa sen asian oikein, kiitos <3

      Poista