Me oltiin Iitan kanssa harjoiteltu miten siellä kehässä ollaan. Lähinnä treenit olivat minulle koska Iita vaan on niin helppo. Jos sille sanoo "seiso" ja asettelee jalat miten ne haluaa niin siinähän se töröttää korvat hörössä ja odottaa koska saa palkkaa.
Tässä Ate rakkaan ottama kuva todistusaineistoksi että siellähän me oltiin.
Tuo vapaana esittäminen (miten Ate esittää aina) tuntuu itsellekin luonnolliselta ja ihan hyvin se kuvankin mukaan onnistui. Tuomari tuumasi "hello" kun mentiin kehään ja muuta se ei sitten tuumannutkaan kuin kirjurille :D . Liikkeet katsottiin yksilöarvostelussa ihan kulmasta kulmaan juoksemisella, ei lainkaan ympyrää..pöh ja me oltiin valmistauduttu paahtamaan ihan täysiä pari kierrosta.
Iita sai sinisen eli EH:n ja erinomaisen arvostelun. Minua tietysti miellytti meidän yhteisen urheiluharrastuksen takia erityisesti arvostelussa kahteen kertaan mainittu "hyvässä kunnossa". Kaikki muu oli oikein hyvää, mutta on pieni. Onhan se pieni, mutta menee se sentään rotumääritelmään ja meidän mittauksien mukaan n. 2 cm ylikin alarajan eli on muutaman millin vajaa 60 cm korkea. Iita käyttäytyi muutoin oikein esimerkillisesti, mutta hänen reppuun ei tarvinnut tunkea kenenkään vieraan koiran. Koska kyseessä on Iita se sanoo asiasta nätisti, mutta sanoi kuitenkin..Muutoin se on niin rento tapaus, ihana Iita.
Wilman fysiikan kestosta kirjoitinkin viimeksi ja ei olisi pitänyt. Se on nyt ontunut ja ei ontunut noin viisi päivää. Onko se tämä pakkanen, onko se liukastunut, onko nivelrikko edennyt, onko jotain muuta, luupikkiä? Se on ollut muutaman päivän poissa hihnalenkeiltä ja lenkkeillyt vapaana pelkästään ajatuksella että päästään pian takaisin kotiin jos alkaa ontumaan..ja sen takia on jouduttu kääntymään takaisin kotiin. Osan lenkeistä se on jättänyt ihan suosiolla väliin. Kaikkein tyhmintä siinä on se, että ei se ymmärrä olevansa kolmijalkainen. Ontuminen painottuu nimenomaan jälleen sinne oikeaan takajalkaan missä nivelrikko pahempi. Meillähän normisti hoffit tarhailee päivisin pakkasten mukaan, mutta nyt kun on ollut niin kylmä niin ovat olleet sisällä. Eli ei ole siitäkään johtuvaa.
Wilma on menossa kuviin 7.2. perjantaina, päivää sen jälkeen kun on ehtinyt täyttää 4-vuotta. Taas katsotaan mitä kuvat näyttävät ja tehdään päätöksiä sen mukaan. Kipulääkkeitä ei enää voi täyspäiväisesti aloittaa, ei kestä maha eikä muutkaan sisuskalut :( .
Wilma on muutenkin niin erilainen koira, hyvässä ja pahassa. Sille ei pysty opettamaan asioita kuten muille, se oppii omalla tavallaan pitkäjänteisellä näyttämisellä. Hermot sillä on huonot ja sitäkin mietitty onko se kivuista, vai onko muutakin? Se oppii vain pienellä "ajatusalueella" ja yksin väärä liike, sana tai tyyli niin se leijailee poissaolevaan omaan maailmaansa ja menee lukkoon. Siltikin se on meidän rakas urpo musta, se joka tunkee pään kainaloon kun on ensin juossut talon päästä päähän taas kuudetta kertaa peräkkäin. Se joka juoksee edelleen joka aamu päin meidän keittiön porttia vaikka on osunut siihen muutamat sata kertaa eikä muista sellaista ollenkaan. Se on niin omalaatuinen ja tärkeä. Molemmat meistä tietysti varautuu pahimaan tuolle päivälle, mutta katsotaan mitä tapahtuu.
Paljon on Wilman kanssa tehty siitä kun se meille tuli noin yhden vuoden ikäisenä. Se oli silloin arka, pelkonäykkijä ja aivan kammottavassa kunnossa. Melkein eläinrääkkäystapaus. Tajuttoman laiha, kyttyräselkäinen kyräilijä jolla ei ollut mitään käsitystä miten olla ihmisten kanssa. Ainoa minkä se yhdisti ihmiseen oli ruokakuppi ja siitä me nappasimme sen punaisen langan - kuppi kainalossa treenattiin arkiasioita ja paljon. Wilma sosiaalistettiin uudelleen niin ihmisiin kuin toisiin koiriin, autoihin ja muuhun liikenteeseen, halleihin, liukuoviin, lapsiin, kissoihin....aivan kaikkeen. Wilmalle opetettiin hoitotoimenpiteet kun esimerkiksi kynsien leikkaaminen oli ihan mahdotonta, nykyään se tarjoaa tassua kun kuulee kynsisakset. Koira alkoi muuttumaan niin ulkoisesti kuin henkisesti ja pikkuhiljaa oli lisätty ohjelmistoon myös ihan lajitreenejä tokon ja rallyn osalta. Sitten allkoi ontuminen ja kuvat paljastivat karmaisen totuuden lonkista ja molemminpuolisesta nivelrikosta. Kaikki treenaaminen yms vaihtui koiran hoitamiseen, aloitettiin kipulääkkeet, vietiin fyssarille, syötettiin nivelaineita, öljyjä, tehtiin liikuntasuunnitelma että saadaan lihastukea lonkkiin yms yms yms..kunnes meidän oli pakko todeta, että kipulääkkeet on lopetettava kun ei koiran sisuskalut kestäneet niitä enää...ja odotettava..se on kaikkein hirveintä..kun toisena päivänä ei tietoakaan kivuista, toisena päivänä ontuu. Alkaa se järjetön pomputtelu siitä koska on aika antaa periksi, koska koiralle on parempi päästä pois. Ja onko joku muu outo käytös oikeasti kipua, onko me etsitty vain ontumista? Kauheasti kysymyksiä ja pyörittelyä..ja sitten vain huomaa että vuodet ovat kuluneet, Wilma tosiaan täyttää pian 4-vuotta.
Kävi miten kävi, Wilma on ollut meille suuri opettaja monessakin asiassa ja haastanut meidät molemmat etsimään erilaisia koulutusmetodeja. Sillä on kaiken sen hökeltämisen alla kultainen sydän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti